Dear Me,

Tämä ei ole tarpeeksi hyvin. Olen täysin kuin hullu ja lepään laakereilla silmäkuulat kierossa.

(Enhanced version coming up shortly in English.)

Pystyisin parempaan. Olisi pitänyt tehdä silloin ja silloinkin sitä ja tätä eikä vaan olla kuin olin. Saan itseni kiinni ajattelemasta aika usein noin.

Tuo toinen on parempi kuin minä. Hän soittaa hienommin, vaikka kärsiikin sosiaalisesta levottomuudesta hieman enemmän kuin itse. Hän säveltää parempia sämpylöitä. Hän hapuaa siitä jopa rahaa ja varmaan nauttii siitä kuin vegaani papurahasta. Mitäköhän nämä mun hengentuotteet, onko ne minkään arvoisia? Viidakkoveitsi kohtaa näitäkin ajatuksia ajatussokkelossa.

Minulla ei ole oikeutta levätä mausteisilla laakereilla, nuuhkia elämäni tuoksua hedelmällisessä maassa ja antaa paistini kypsyä yli, koska kaikki muut tekevät kokoajan jotain hyödyllistä urallaan, ajallaan ja ihmissuhteillaan. Rasvattujen laakereiden pitää pyöriä eikä kerätä sammalta. Sekin ajatus piipahtaa pinnassa aika monesti. Varsinkin akkua yhteisestä virtalähteestä viattomasti ilman toisia kulkuneuvoja kuluttavaa lisävirtaa ladatessa.

Keitä ovat nämä kaikki muut? Mistä ihmeestä nämä ajatukset tulevat? Ajattelevatko kaikki muutkin jotain tähän suuntaan? Jos kaikki muut mollaavat sisällä itseään, eivätkö he silloin mollaa myös jokaista toista, joka samaan aikaan haukkuu itseään itsensä sisällä? Mitä tapahtuisi samoille soinnuille duurissa?

Minä olen maailmankaikkeuden ihmiset. Maailmankaikkeuden ihmiset ovat minussa.

Mystinen ajatus, joka pulpahtaa yllättävän usein syvältä totuuden tuolta puolen tajuntaani. Se on niin yksinkertainen kirkkaudessaan, että sitä on pelkäävälle mielelle lähes järjettömän mahdotonta selittää. Se on kuitenkin äärettömän yksinkertaista:

– Kaiken mitä tunnen, joku toinen on jo joskus tuntenut (tuntee tässä).

– Kaiken mitä ajattelen, joku toinen on jo tavallansa ajatellut (ajattelee tässä).

– Kaikki soluni ovat olleet jonkun toisen tähtiainesta ennen minua (on tässä kiertämässä).

Kun olen samassa huoneessa toisten ihmisten kanssa, voin kokea mitä he kokevat. Viipaloin heidän fiiliksiään ja suodatan ne oman kokemusverkkoni läpi. Hengitän samaa ilmaa ja vaihdan kaikkea kaikessa hiljaisuudessa. Koen kokevani, teen tulkintoja omasta maailmastani käsin omien aistieni siivilällä savustettuna. Kaiken aistisavun takana voin kuitenkin kellua vieläkin syvemmällä. Syvällä ollessani voin levätä siinä tuntemuksessa, että kaikki on juuria myöten hyvin täsmälleen näin kuin koen. Toisinaan tuo tunne, että kaikki on täydellistä esiintyy minulle fyysisenä pahoinvointia, mikä lienee perhanan eriskummallista protestointia sisäisen kriitikon tasolta. Jos antaudun nauttimaan mielestäni hankalasta tilanteesta, ei ole hankaluutta. Oksennan, jos kulutan jahkailuun ja paremman hakemiseen vaivaa.

Joku toope voisi kääntää tämän lyhyen tekstin Google translate tai vastaavalla palvelulla jo kohdussa kuulemalleen kielelle. Hän saattaisi saada absurdista sotkusta selvää ainakin enemmän, kuin tämä mystinen kokki itse. Käännetty sekametelikeitto rakastamastani äidinkielestä todennäköisesti näyttäisi maittavalta, ainakin puolenkuun aikaan päällään seisten lukijarobotin selostamana.

Kaiken hyväksyminen näennäisen vajavaisena on varsin haastavaa. Kutsun tätä nyt “kaiken sallivan hippeilyn dilemmaksi”. Ongelma on se, että ongelmaa ei ole. Sallinko myös sen itsessäni, että haluan kritisoida kaikkea. Luonko ongelman siitä, että joku osa minussa ei ole tyytyväinen?

Eihän se vielä ole valmis. Ensimmäinen blogitekstini tähän hetkeen.

SSS
Sunnuntaina 3. tammikuuta 2016
(Teksti ja kuva: Sami Sampo Salminen)

jälkiviite:

“L”

laakeri, alkuun maakerros, sitten kerrostuma yleensä, ruotsissa ja saksassa lager, teonsanasta liegen, saksan sanasta, joka tarkoittaa maata. Nykymerkitys on kerroksinen koneen osa. Laakeriseppeleen ja laakeripuun alkusana oli latinan laurus. Lauriger oli laakerilla seppelöity. Tämä laakeri on ranskassa laurier, ruotsissa lager-lagern. Edellinen ruotsin laakeri on lager-lagret.

(Meri, V. 1991. Sanojen synty. Jyväskylä: Gummerrus Kustannus Oy.)